Hehkutus on yleinen someviestinnän muoto: että hienosti menee ja on niin hienoja keissejä ja asiakkaatkin aina kovin tyytyväisiä. Mutta on niitä niitäkin tapauksia, että ei aina mene putkeen. Mokattu on. Tunnustan: minä olen mokannut.
Kiireen tihkuminen
Viime syksy oli niin kiireinen osaltani, että mokasin muutamaankin kertaan ihan vain sen takia, että projektien langat eivät pysyneet enää kynää liian tiukasti puristavassa kourassani. Kiire tihkui asiakkaalle saakka. Saattoi käydä niin, että uuteen työhön ryhtyminen oli jostain syystä vaikeaa – viikot vain karkasivat käsistäni. – Hups, joko se on marraskuu? Deadlinet venyivät ja jotkut melkein valmiisiin töihin tulleet muutospyynnöt, jotka vaikuttivat periaatteessa ihan pieniltä, saattoivat kasvaa mielessäni karvaisiksi seitsenpäisiksi hirviöiksi, joiden kimppuun en muka millään ehtinyt (ja lopulta uskaltanut) käydä. Ja sitten kun kävin, oli jo aika paljon aikaa kulunut ja vähän hävettikin ottaa yhteyttä asiakkaaseen taas pitkän ajan kuluttua.
Huijari se täällä vaan
Kiireessä sätin itseäni myös työnjäljestä: ”Taas työnnät sitten ilmoille geneeristä ukkelia ja tuommoista simppeliä visualisointia ja etkö sitten todellakaan muuta teemaa keksinyt?” Alan kehrätä osaamattomuuden möykkyä ja möykky kasvaa joka ikisellä kynänvedolla: huijarisyndrooman ilmentymä pahimmillaan.
Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että minulta ostetaan nimenomaan minun tyylilläni tehtyjä kuvituksia. Asiakkaat tietävät yleensä jo yhteyttä ottaessaan, minkälaista jälkeä tuotan. Mutta tilanteissa, jossa joku verkostoni jäsen on puhunut minusta jollekin tuttavalleen tai myynyt osaamistani eteenpäin jollekulle, joka ei oikeastaan tiedä, millä tyylillä piirrän ja mikä on piirrosteni sarkasmitaso, saattaa sattua kolahduksia: että pitäisikin olla… söpömpää ja neutraalimpaa. Tai selkeälinjaista vektorigrafiikkaa. Jotain muuta, mitä teen. Silloin mieleni tekee vinkaista ja sirotella tuhkaa ylleni. Marttyyrikoteloitua omaan kurjuuteeni, kun en kelpaakaan.
Selkeää kuin ruotsin kielen kielioppi, kiitos!
Yksi huonoimmista puolistani on toimintani silloin, jos projekti on alkuvaiheessa jotenkin määrittelemätön, levällään tai massiivisen oloinen. Tarvitsen struktuuria, selkeyttä ja deadlinejä. Kun projektissa on noita ominaisuuksia, tuotan timantteja. Mutta muuten turhaudun, vetäydyn ja murisen itsekseni. Pidän selkeistä aluista ja napakoista lopuista. Siinä välissä teen työni ja olen iloinen, kun saan sen valmiiksi. Mutta kun alkuja ja loppuja on liian monta, menee kalenteri sekaisin ja ehkä vähän minäkin siinä sivussa.
Joskus myös asiakkaan organisaation kiire näkyy omassa työssäni. Suunnitelmia vaihdetaan lennosta ja asiakas haluaakin jotain ihan muuta, mistä on puhuttu. Tai kukaan ei palaa asiaan kuuteen viikkoon ja sitten palaakin ja kaikki loput muutokset työhön pitää tehdä päivässä, ehkä maksimissaan kahdessa.
Mikä auttaa – vai auttaako mikään?
Tämmöisissä tilanteissa auttaa, kun pilkon projektin omien työkalujeni avulla palasiksi. Listaan, visualisoin ja teen muistiinpanoja omalla piirrostekniikallani: mitä pitää tehdä, milloin pitää olla valmis ja mitä pitää tehdä ensin, jotta saan homman alkuun? Sähköisistä työvälineistä käytän Trelloa, jonka avulla saan ison visuaalisen näkymän projekteistani. Se auttaa hahmottamaan. Ennen kaikkea auttaa ajatus: ”Yksi asia kerrallaan. Palanen kerrallaan.” Sitkeys ei ole välttämättä luonteenpiirre, joka minuun liitetään ensimmäisenä, mutta yllättävästi sitäkin löytyy. Päiväkohtainen to-do-lista auttaa tiukimmissa päivissä.
Piirrosvideoittenkin teossa sattuu ja tapahtuu. Isompia mokia ei onneksi (muistaakseni) ole tullut, mutta pientä säätöä on lähes aina. Siinä auttaa, että apunani on ammattilainen: editoinnilla voi korjata yllättävän paljon piirtäjän mokia. (Kiitos ja anteeksi, Lauri.)
Niin ja ehkä saan jossain määrin apua kiirekurimukseeni nyt, kun uskaltauduin pestaamaan työntekijän. Yleisesti ottaen kannatan aina avun hankkimista, jos ei itse osaa tai jaksa.
Ja kun oikein tunnen mokanneeni, teen niin, että en veloita asiakasta tekemästäni työstä. Jos ei olla tyytyväisiä, niin en sitten laskutakaan, perkele. Näin kävi esimerkiksi siinä tilaustyössä, jossa kynänjäljen olisi pitänyt olla ”söpömpää” ja neutraalimpaa: nostin kädet ilmaan ja sanoin, että siinä tapauksessa en ole teidän piirtäjänne. Kannattaa tuntea itsensä ja minä vähän niin kuin tunnen.
Kynäili
Linda,
yrittäjä ja piirtelijä, joka taas yrittää ehkä vältellä oikeita töitä… Mutta vain ehkä.
Kirjoittaja
Linda Saukko-Rauta
Livekuvittaja ja yrittäjä
Vapaapäivien pilapiirtäjä ja sushirajan takana elelevä keski-ikäinen perheenäiti sekä sudeettipohjalainen, joka ei todellakaan rieku missään pilakuva- tai sarjisskenessä.
